PRITA

ELÄIN TARINAT 2

Suomenhevos tammamme Prita (s.1982) oli kuulua ravihevos Vieterin sukua, yksi monista jälkeläisistä. Prita tuli meille eläkepäiville vaellushevos tallilta, missä se oli osallistunut viikon kestäviin ratsastusvaelluksiin. Asiakkaina pääasiassa ulkomaalaisia ratsastajia. Tämä varma jalkainen tamma oli pärjännyt hyvin Oulangan kansallispuiston vaativilla rinteillä ja monilla vaikeilla jokien ylityksillä. Kun Prita kotiutui pidimme häntä pihalla vapaana ilman mitään ongelmia.

Eläke päivät sujuivat hyvin. Mutta sitten tuli kesä ja alkoi vaellus kausi! Reitti kulki sen aikaisen tilamme ohi. Prita vaistosi hyvissä ajoin, että nyt tutut hevos kaverit olivat tulossa ratsastajineen Oulankajoelta kylään päin. Hän valpastui, höristi korvia ja hirnahteli iloisesti ja ryntäsi rinta rottingilla joukkoon mukaan. Ravasi jonon vieressä ylpeästi ”tämän homman minä osaan”. Joten jatkossa tiistai iltapäivät hän vietti tallissa rouskutellen heinää, mikä sekin oli mieluisaa puuhaa. Jo seuraavana kesänä annoimme hänen olla laitumellaan, missä hirnahteli ja saatteli vaellus porukkaa oman laitumensa päähän tyytyväisenä, mutta ei enää pyrkinyt mukaan, vaan ilmeisesti totesi, että antaa toisten mennä.

Ainoana hevosenamme, hän otti aina päivä torkut hakeutuen koira tarhojen keskelle. Koki paikan turvalliseksi ja tiesi koirien heti nostavan älämölön, jos jotain eriskummallista sattuisi tapahtumaan, vaikka kissa juoksisi vauhdikkaasti pihan poikki. Vedin säännöllisesti vieraijoille opastettuja koiratarha kierroksia. Prita tietysti löysi joukosta aina sen henkilön, joka koki epävarmuutta hevosia kohtaan… ja tuppautui oikein lähelle häntä ja vähän turvalla tönäisi olkapäästä. Muutenkin aina parkkeerasi itsensä tarhassa olevien koirien ja vieras ryhmän väliin, toiveissa saada vähän rapsutuksia. Prita saatteli vieras ryhmän aina meidän pienelle kesä kahvilalle ja jäi notkumaan avoinna olevan oven luokse, joskus lepuuttaen pehmeää turpaansa tiskiä vasten.

Minähän en ole mikään ratsastaja ja itse asiassa tuossa kuvassa olen hevosen selässä ensimmäistä ja tähän asti viimeistä kertaa… Isäntä sen sijaan ON ratsastaja! Ratsastus lenkillään hän antoi Pritan mennä yleensä omia reittejään ja hakea kavioilleen sopivia polkuja. Tämän kertainen retki sujui hyvin, kunnes tamma hätkähti ja jähmettyi. Polun vieressä ollut pieni mänty heilahti rajusti ja isäntä oletti siellä olevan hirven tulleen yllätetyksi ja ponkaisseen vauhdilla liikkeelle… Hän odotti hirven sieltä nousevan ylös, mutta mitään ei näkynyt. Siinä vaiheessa Prita löysi jalat alleen ja sitten mentiin. Ratsastaja painoi päänsä alas ja siunasi sitä, että onneksi oli lännen satula alla, minkä nupista sai kiinni. Oksat hakkasivat päin kasvoja ja Prita rynnisti menemään.

Prita ei tarvinnut reitti ohjeita, vaan tuhatta ja sataa paineli kohti koti tallia. Isäntä osasi varautua äkkipysäytykseen ja hyppäsi ajoissa vauhdissa kyydistä pois, että sai väistettyä oven karmit… Prita pysähtyi omaan talliinsa ja vähitellen rauhoittui.
Mikään muu eläin se ei voinnut olla kuin karhu… ja Prita oli kohdannut karhuja jo vuosia aiemmin Oulankajoen ranta leirissä yöllä ja tiesi mistä on kyse. Silloin kaikki vaellus hevoset olivat repineet riimu narunsa irti ja pakenivat karhuja. Ne laukkasivat kohti edellisyön leiriä 20 km päähän. Yksi hevonen sai pahat kynnen raapimat takalistoonsa.

Emme saaneet hyvästellä Pritaa. Olimme vuoden ainoalla lomallamme Pohjois-Karjalan suunnalla, kun Kolin huipulla saimme eläinlääkäriltä puhelun, että kaikki ei ollut kunnossa Pritalla. Hankala tilanne eikä eläinlääkäri oikein saanut sanottua, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Erityis luvalla tamma haudattiin leiriimme lammen rannalle.
Prita-tamma sai elää viimeiset rauhassa ja laidunsi vapaana loppuun asti.